Franz Ferdinand on pienempi kuin kolme

Tiistaina se päivä sitten vihdoin koitti, jota olin odottanut elokuusta asti (jolloin liput hommasin), nimittän Franz Ferdinandin keikka. Itse bändiähän olen fanittanut jo vuosia, mutta koskaan en ole päässyt keikalle asti. Nyt siihen oli loistava tilaisuus ja koska bändi aikanaan perustettiin Glasgowssa, niin mikäpä sen parempaa kuin päästä koti-yleisön sekaan. Mukaani sain värvättyä hyvän ystäväni Riikan, jonka kanssa kuuntelimme Franz Ferdinandia jo "villissä nuoruudessamme". Riikka suostui keikan kuvaajaksi, joten sain itse keskittyä fiilistelyyn ja hoilaamiseen. Siitä olen erittäin kiitollinen. Tässä kirjoituksessa käytetyt kuvat ja videot ovat kaikki Riikan kuvaamia!

Lähtökuopissa...

Tarkoituksena oli päästä eturiviin (tottakai!), mutta lähtö viivästyi sen verran, että jono oli keikkapaikan ulkopuolella muodostunut sen verran pitkäksi, että löysimme itsemme loppujen lopuksi toisesta rivistä. Se ei näkyvyyttä eikä tahtia haitannut, koska onnistuin onneksi muiluttamaan itseni sellaisen likan taakse, joka oli pituudeltaan minua vain leukaan asti. Lisäksi tämä paikka oli juuri laulajan (Alex) mikin alla, mikäs sen parempaa.

Keikka alkoi rytinällä lempparibiisilläni uudelta albumilta, Bullet:



Energia keikalla oli aivan mieletön. Vaikka osasinkin odottaa hyvää showta, ylitti keikka odotukseni. Laulut olivat sopivasti hittejä ja harvemmin livenä kuultuja kipaleita, tasaisesti kaikilta levyiltä. Kuulin myös monet lempparibiisini. Parin tunnin keikan aikana rymisteltiin läpi 23 laulua, aivan mahtavaa.

Paine lavaa kohden kasvoi tasaisesti keikan loppua kohden eikä mustelmilta vältytty. Taistelin kuitenkin kuin eläin pitääkseni paikkani. Känniääliöitä ja tunkemista olen keikoilla ennenkin kohdannut, mutta tämä meininki oli jo ihan omassa luokassaan. Keikan jälkeen olimme molemmat hiestä litimärkiä, väsyneitä ja onnellisia.

Etenkin hittibiisien aikana meno yleisössä oli hurjaa, hyvä esimerkki on alla oleva Riikan urheasti kuvaama Do you want to:


 
Bändin bussit oli pysäköity keikkapaikan eteen, joten en voinut vastustaa kiusausta ja jäimme ovelle kytikselle, josko poitsut ehtisivät vaihtamaan muutaman sanasen lähtiessään. Eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä! Basisti, Bob, tulikin ulos aika pian, muttaa muuta poppoota saimme odotella tunnin verran. Ja tämä tunti tuntui todella pitkältä, koska ulkona oli kylmä ja olimme hiestä märkiä. 

Lopulta kuitenkin pääsimme Alexin juttusille ja kerroimme, että olemme tulleet Suomesta asti keikalle. Alex oli otettu ja sanoi, että siitä onkin vuosia, kun he ovat olleet Suomessa ja kertoi meille, että he nauhoittivat sinkkujen B-puolia studiolla Helsingin satamassa. Mukana oli kuulema jokin suomalainen bändi, joka oli todella suosittu 80-luvulla, mutta Alex ei millään muistanut tämän bändin nimeä. Itselle tuli jälkeenpäin mieleen, että olisikohan ollut Hanoi Rocks? Ainakin he ovat joskus levyttäneet samalla studiolla, mutta Google ei kerro enempää. Enpä tiennyt tätäkään mielenkiintoista asiaa. Kiitimme kovasti loistavasta keikasta ja saimme halit ja kuvat. Miten voi nainen näyttää noin maaniselta... jos hymy oli yhtään leveämpi, naama repeäisi...

Hangon keksi ja väsynyt muusikko

Tällä kertaa tämmöinen fanitytön purkautuminen. On se ihan mukavaa tuntea itsensä teiniksi jälleen vaikka jo kolmeakymppiä kolkutteleekin. Paras keikka, jolla olen koskaan ollut. Milloin pääsee uudestaan?

(Loput Riikan videot löytyvät täältä)